Elämänmuutoksen yksi merkkipaaluista saavutettiin tänään. Kävimme Kirkkonummella noutamassa vaunumme, josta teimme kaupat pari viikkoa sitten.
Aikaisempaa kokemusta vaunun tai minkään kookkaamman vetämisestä ei ollut ja nyt ensimmäisenä "harjoitustyönä" piti vetää isoa investointiamme ja tulevaisuuden kotia 100km erilaisia teitä. Vastuu painoi mutta luottamus oli suuri. Ihmisten hommaahan tämän on pakko olla!
Edellisen omistajan viittilöidessä ohjeita osui koukku kohdalleen kertalaakista. IHME!
Ensimmäiset mutkat asutusalueelta kohti kakkostietä sujuivat nekin maltillisesti ajellen ilman mitään murheita. Samalla tuli totuteltua lisäpeilien käyttöön.
Pääväylälle päästyämme matkanteko sujui mallikkaasti. Vaunu seurasi nätisti perässä, eikä sivutuuli tai vastaantulevan liikenteen pyörteet vaikuttanut VW Transporter + Dethleffs Camper Snow yhdistelmään edes maininnan arvoisesti.
Vetoautovalintaa tehdessäni sain korvaamattomia ohjeita kokeneimmilta, vaihteiden käytöstä ja vetämisestä yleensä. Viitosvaihdetta ei tulisi tarjota missään vaiheessa vaan kolmosella ja nelosella tulisi kuormaa vetää.
Niin tehtiin ja vain muutamassa pidemmässä nousussa annoin Volsulle kolmosen kiekat. Nelosella mentäessä 2300kierrosta tuntui antavan hyvän väännön ja kipuamisvoiman. 77kw 1.9 TDI oli siis ihan riittävä valinta tämän kokoluokan mööpelin kuljettamiseen.
Kytkimen käryä. Vaunun sijoituspaikalle päästyämme, edessä oli enää pahin. Olimme raivanneet ja täyttäneet soralla väylän nurmipintaiselle pihamaalle vaunun sijoittamista varten. Aukko pihaan on noin 3,5 metriä leveä, rajoittuen isoon mäntyyn sekä valopylvään tukivaijeriin, joten pelivaraa vaunun molemmille puolille jäi reilut 50cm. Ainoa tapa saada vaunu tästä kolosta sisään, oli peruuttaa koko yhdistelmä lievän S-kirjaimen muotoisesti.
Aukon raivausvaiheessa kaikki näytti teoreettisesti mahdolliselta, mutta kun olet ensimmäistä kertaa elämässäsi peruuttamassa 2 tonnin komeroa autolla, jolla olet ajanut vasta reilun viikon, oli adrenaliinitasot korkealla.
Pelko pois ja pakkia päälle!
Vaimo tarkkaili tontilla ja antoi ohjeita puhelimitse ohjaamoon, jossa puhelimeni oli kaiutintoiminnolla. Peruutusvaiheessa näkyvyys vaunun kylkiin ja ympärillä oleviin obstaakkeleihin oli aika-ajoin täysin nolla. Armastuksen antamat ohjeet olivat ainoat, joiden mukaan saattoi arvoida ratinliikkeitä ja kuvitella miten möhkö äärikulmat keikkuu jossain 14 metrin päässä.
Pehmeän maaston ja hitaan työntövauhdin takia kytkin oli kovilla ja niinpä sen pinta alkoikin palaa. Paha haju ja ikävä savu meinasi antaa jo aiheen lannistumiselle. Mutta joka leikkiin on lähtenyt sen kytkin leikin kestäköön. Jäähdytellään kytkintä kun vaunu on paikallaan ja homma ohi.
Niksipirkka? Vaunun vetopäässä on jarrumekanismi, joka lyö vaunun jarrut päälle kun vaunun massa kohdistuu aisan ja vetoauton välille, esim. normaalisti jarrutettaessa.
Sama fysiikan laki toteutuu myös peruutusliikkeessä. Näin ollen vaunun jarrut lyö päälle kun sitä alkaa työntää taaksepäin. Vetoauton on siis voitettava pehmeän maaston aiheuttama vastus ja pyörimiskitka sekä vaunun jarrutusvoima. Näin siis teoriassa.
Vetopäissä on kuulemani mukaan mekanismi, joka peruutusvaiheessa pudottaa jarrutehoja, mutta jäännösjarruja jää silti aina jonkinverran päälle. Vaunun edellinen omistaja oli viilannut oman pienen työkalun vastajarruvoiman poistamiseksi. Lenkkiavaimesta viilattu vipu sijoitetaan vetopäähän siten, ettei jarrumekanismi pääse painumaan kasaan. Vetopää on siis "vetoasennossa" myös peruutuksen ajan, jolloin jarrut eivät ole päällä. Pieni ja yksinkertainen vippaskonsti, joka helpotti peruutusoperaatiota, jossa vaunua liikuteltiin välillä metri eteen kaksi taakse.
Laskutelineet alas
Paikalleenperuutus ja kytkimenpoltto kesti kaikkiaan puolisen tuntia. Ei ihan kurja suoritus ensikertalaisilta ja ottaen huomioon haastavan pysäköintikohteen.
Uskalsimme taputtaa itseämme olkapäälle samalla kun adrenaliini alkoi poistua elimistöstä, aiheuttaen tärinää ja pyrskähtelevää hilpeyttä. Hullun virne kasvoilla aloimme vaatraamaan vaunua suoraan kulmatassujen ja aisapyörän avulla. Välillä teimme "aistinvaraisia" tutkimuksia vaunun sisällä makaamalla makuuhuoneessa ja tunnustelemalla, valuuko veri päähän vai ei.
Aistinvaraista testausta ja vaatraamista joudutaan todennäköisesti tekemään vielä lisää kun tassut painuvat soraan, mutta muuten vaunu oli tullut kotiin ja itse projekti voi virallisesti alkaa. YES!
